lauantai 8. kesäkuuta 2013

Työelämän sitoutumiskammoa?

Aina kun teen liikunta-alan hommia nautin niistä. Kaikki työharjoittelut ja tämän hetkinen kesätyö ovat olleet aivan mahtavaa aikaa ja olen nauttinut työn tekemisestä ja työssä kehittymisestä. Siitä huolimatta aina välillä alkaa miettiä että onko tämä oikeasti sitä mitä haluan tehdä isona. Mitä jos valitsinkin väärin, mitä jos olisi sittenkin pitänyt mennä sinne psykologian pääsykokeisiin (joka oli vuosia suunnitelmissa kunnes yllättäen sainkin idean liikunta-alasta), mitä jos olisin onnellisempi jossain muussa työssä....

Kun taas kerran pyörittelin näitä ajatuksia mielessäni tajusin tutun ajatusketjun muusta yhteydestä.. Sitoutumiskammo.. Lähes aina kun olen ollut suhteessa minua on vaivannut ajatus että mitä jos kävelen sen oikean ohitse sen takia että seurustelen väärän ihmisen kanssa.. Mitä jos joku muu voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi. Olen ajatellut näitä asioita vaikka olen ollut hyvässä ja onnellisessa suhteessa missä mikään ei ole pielessä. Mutta silti sitä miettii olisiko jossain jotain vielä parempaa. Toisaalta jos on jo jotain todella hyvää niin miksi pitäisi löytää jotain vielä parempaa? Erityisesti jos ei tiedä onko sitä parempaa edes olemassa. Mutta toisaalta taas tähän on poikkeus. Vähän aikaa sitten rakastuin täysillä eikä mielessäni käynyt kertaakaan, että jossain voisi olla jotain parempaa. Tiesin, että tämä ihminen on parasta mitä voi löytää. Jokaisessa on tietysti hyvät ja huonot puolensa mutta en ollut koskaan osannut edes kuvitella mitään niin upeaa.

Rakkauselämässä tuskin tulen enää koskaan tyytymään vähempään kuin siihen että toinen saa minut niin sekaisin onnesta ettei tarvitse pohtia voisiko parempaa olla. (Aiheen ohi mutta tässä kohtaa toki herää kysymys tulenko tuollaista ihmistä enää koskaan tapaamaan..) Mutta pitäisikö työelämässä noudattaa samaa logiikkaa? Kun se oikea ihminen/työ tulee vastaan niin sen kyllä todellakin tietää eikä tarvitse arvuutella! Kun antaa itsensä jollekin ihmiselle/työlle jää muut vaihtoehdot näkemättä. Vai pitäisikö lakata analysoimasta ja pohtimasta sitä onko jossain jotain vielä parempaa ja antaa kaikkensa sille tämän hetken parhaalle työlle ja miettiä vasta siinä kohtaa kun mahdollisesti kohtaa jotain mahdollisesti parempaa. Mulla ei kuitenkaan oo mitään todisteita siitä, että jossain voisi olla jotain parempaa kun tämä ihana työ mitä nyt teen..

Vai onko tällästen asioiden pohdiskelu vaan joku tyhmä osa nuoruuden epävarmuutta? Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja pelottavaa siinä on se, että kaikkia niistä ei voi kokeilla. Aina kun valitsee jonkun sulkee jonkun toisen pois. Mä en oo koskaan osannut kuunnella järkeä vaan seurannut sydämen neuvomaa reittiä joten taidan taas todeta että menen päivä kerrallaan ja katson minne päädyn kun teen arjen pienet ja vähän suuremmat valinnat sydäntä kuunnellen.